Tällä viikolla on ollut vaikea olla törmäämättä julistuksiin tulevasta, osuvasti nimetystä Mustasta perjantaista. Jokaisessa laajalevikkisessä sanomalehdessä, sosiaalisen median mainostulvassa ja radiossa toistuvat minareettikutsut pian koittavasta kulutuksen bakkanaalista. Oksymoroni ”kulutuskulttuuri” kuvaa mainiosti nykyajan henkeä – sana ’kulttuuri’ tulee latinan viljelyä tarkoittavasta verbistä colere, mikä viittaa pitkäjänteiseen ja suunnitelmalliseen kasvatukseen ja uuden luomiseen. Kulutus sen sijaan tarkoittaa, no, kulumista, tuhoamista. Etymologisesti tarkastellen kulttuurin merkityssisältö on karkeassa ristiriidassa siihen nykyään liitetyn kulutuksen kanssa. Kulttuurilla on moninaisia merkityksiä, mutta laajasti ajatellen sen voi nähdä ihmisyhteisön henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuutena, joka mahdollistaa yhteisön toiminnan ja ylipäätään tekee sen jäsenilleen ymmärrettäväksi ja merkitykselliseksi. Talouskasvuun, markkinoihin ja ostovoiman lisääntymiseen perustuva kulttuuri on verrattain uusi tekijä ihmiskunnan historiassa, mutta sen vaikutukset tuntuvat yksilötasolta biosfääriin asti. Siinä missä muinaisissa korkeakulttuureissa toiminnan vaikutuksia saatettiin suunnitella seitsemän sukupolven päähän, ovat nykyiset aikajänteet vaalikausien ja kvartaalien luokkaa. Toinen asia, jota ei ole voinut enää viime aikoina väistellä jos on yhtään seurannut mediaa, on ilmastonmuutoksen, sukupuuttojen ja muiden ekologisten kriisien eteneminen. Näistä ilmiöistä tuotetaan enemmän ja tarkempaa tieteellistä tutkimusta kuin koskaan, ja tulokset ovat lievästikin sanottuna hälyttäviä. Tieteellinen yhteisö on yhtenäisesti osoittanut ihmisen toiminnan lämmittävän ilmastoa radikaalisti, ja seuraukset sekä ihmiskunnalle että ekosysteemeille ovat tuhoisia. (Ai mutta entäs ne kuuluisat 3 % tutkimuksista, jotka ovat ristiriidassa tämän konsensuksen kanssa? Niin paljon kuin haluaisinkin uskoa tämän kaiken olevan vain pahaa unta, näin ei ole. https://qz.com/1069298/the-3-of-scientific-papers-that-deny-climate-change-are-all-flawed/ ) Nyt ei puhuta vain nurkan takana odottavasta lamasta tai hiihtomaajoukkueen doping-kärystä. Ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät jo tällä hetkellä arktisten alueiden keskilämpötilojen nousuna, aavikoitumisen leviämisenä ja jäätiköiden vetäytymisenä – vain muutaman mainitakseni. Totta puhuen nämä ilmiöt ovat aina tuntuneet sopivan etäisiltä ja koulukirjamaisilta, jotta niistä ei ole osannut huolestua. Nyt kun maailma on siirtymässä yhä epävakaamman ilmaston aikakauteen, jota leimaavat paheneva kuivuus, siitä seuraava satojen miljoonien ihmisten joutuminen pakolaisiksi ja tämän kanssa käsi kädessä kulkeva fasististen poliittisten liikkeiden ja levottomuuden kasvu, alkaa konkretiaa olla liiaksikin. Tämä tapahtuu nyt, ei 50 vuoden päästä. Ilmastonmuutos ahdistaa. Olen nähnyt tarpeeksi katastrofielokuvia, jotta mieleni osaa kehystää tavallisena iltapäivänä näkemäni asiat – autojen letka moottoritiellä, lentokoneiden kaukainen kumu pilvimaton takana, naudanlihapakettien läjä kylmäaltaassa – vihjeiksi tulevasta, tyynestä myrskyn edellä. Ahdistus itsessään ei ymmärtääkseni ole perustunne, vaan useimmiten kasauma erilaisia, usien tukahdutettuja epämiellyttäviä tunteita. Ensimmäinen askel ahdistuksen kanssa elämiseen on kuulemma näiden tunteiden nimeäminen ja niiden hyväksyminen, pyrkimättä niistä eroon. Ilmastonmuutosta en voi täysin poistaa vaikka haluaisinkin, ja sama näyttäisi pätevän sen herättämiin tunteisiin, joten kai tässä voisi ainakin tehdä sinunkaupat. Erillisyyden tunteet ovat tulleet kovin tutuiksi, kokemus siitä että valtaosa ihmisistä ei käsitä mitä nyt tapahtuu. Useimmiten ihmisjoukossa liikkuessa nämä tunteet valtaavat mielen, herättävät näkemyksiä siitä että olen yksin tämän painon kanssa. Pelko herää, kun mietin lapseni tulevaisuutta ja sitä, millainen on se tuntematon ja entistä turvattomampi maailma, johon hänet aikanaan saattelen. Turhautuminen ja viha nousevat esiin kun kuuntelen poliitikkojen tyhjiä lupauksia ja käsittämättömän vastuutonta toimintaa, jolla vain pyritään takaamaan lisäetuja nyt vallassa oleville ryhmille ja sukupolville. Epätoivoa olen pyrkinyt kaikin keinoin välttämään olemalla lukematta ihan kaikkea ilmastonmuutosuutisointia ja -tutkimuksia. Toivo on ollut odotettu vieras, mutta näille kutsuille se harvemmin ilmaantuu. Miten tällaisen tunnekavalkadin ja tulevaisuuskuvan kanssa voi elää ajautumatta kyynisyyteen ja nihilismiin? Ranskalainen sosiologi Émile Durkheim (1858–1917) käyttää anomian käsitettä puhuessaan tilanteesta, jossa yhteiskunnan tai ihmisyhteisön yhteisiä arvoja ei hyväksytä tai ymmärretä. Tämä aiheuttaa monissa yhteiskunnan jäsenissä epätoivon ja emotionaalisen tyhjyyden kokemuksia: elämässä ei ole järkeviä tavoitteita, koska haluaminen ja tavoittelu on merkityksetöntä. Ilman tavoitteita ja tulevaisuusnäkymiä ihmiset vieraantuvat toisistaan ja yhteiskunnasta, jäävät tuuliajolle. Onko nykyinen omaa tuhoaan kohti kiihdyttävä kulutuskulttuuri anomian tilassa tai merkki laajalle levinneestä anomiasta? Durkheim kirjoitti anomiasta 1800-luvun lopun Ranskassa, jota teollistuminen ja kaupungistuminen olivat muuttamassa. Tämä uusi yhteiskunnallinen tilanne muodosti tarpeen sitä tutkivalle tieteenalalle käsitteineen. Anomia ei kuitenkaan ole vain historialliseen aikaan ja paikkaan sidottu käsite, vaan se kuvaa yleisemminkin ihmisyhteisöjen reagointia vallitseviin olosuhteisiin – tästä syystä se sopii ohjenuoraksi maailman nykytilan tarkasteluun. Anomian perspektiivistä tarkasteltuna ilmastonmuutokseen liittyvä ahdistus tulee helpommin käsitettäväksi; tällaisessa ristiriitatilanteessa, jossa tutkimustieto kertoo yhtä ja julkinen keskustelu toista, ei ole ihme jos kokee vieraantumisen ja toivottomuuden tunteita. Enkä ihmettelisi, jos erillisyyden tunne ilmastoahdistuksen kanssa olisi osittain harha – yllättävän moni on huolissaan ilmastonmuutoksesta, kun vain uskaltaa kysyä. Aihetta ei ehkä haluta käsitellä syvemmin, koska sen kautta hahmottuva kuva tulevaisuudesta tuntuu kestämättömältä. Nykyisen järjestelmän sisällä tarjottavat tavoitteet – menestys, viihtyminen, markkinoilla myytävä onnellisuus – tyhjenevät haluttavuudestaan kun niitä tarkastelee suhteessa tulevaisuudennäkymiin. Ilmastonmuutos kuitenkin loistaa poissaolollaan päivänpoliittisista puheenaiheista ja julkisesta keskustelusta, ja jos asia on politiikassa esillä, käsitellään sitä hyvin harvoin sillä vakavuudella millä ilmiöön tulisi suhtautua. Tämä on omiaan voimistamaan erillisyyden ja vieraantumisen kokemusta – mitä väliä tällä sivilisaatiolla on, jos se toistuvista varoituksista huolimatta painaa kaasua kun pitäisi kaikin voimin kiskoa hätäjarrusta? Nykyään unohtaminen ja viihtyminen on myös helpompaa kuin koskaan, jokaista epämiellyttävää tunnetta tai tylsyyden hetkeä voi milloin vain paeta viihdeteollisuuden tai some-yhtiöiden markkinoiman puudutuksen pariin. Nämä kulttuurituotteet voivat herättää voimakkaita tunteita ja oivalluksia, mutta niistä ei ole navigoimaan kartoittamattomassa tulevaisuudessa. Yksi reaktio tähän muutokseen on peruuttaminen nationalistisiin unelmiin yhtenäiskulttuurista, mutta tämä on sotaisa ja vaarallinen tie. Väkivaltaiset äärioikeistolaiset liikkeet ovat nousseet vastaamaan turvattomuuteen ja poliittisten utopioiden kaipuuseen. Vaihtoehtoisten tulevaisuuskuvien ja tavoitteiden luominen on siksi ensiarvoisen tärkeää ilmastonmuutoksen vastaisessa toiminnassa. Anominen näköalattomuus, josta nykyajan oikeistopopulismikin versoo, on reaktio vallitsevan poliittisen ja ideologisen järjestelmän vaikutuksiin, ei mikään maailmasta itsestään ilmenevä totuus. Millaisia tulevaisuuskuvia kohti haluamme kulkea? Niiden sanoittaminen ei ole taivaanrannan maalailua, vaan olennainen osa hedelmällistä muutostoimintaa. Musta perjantai on pian ohi ja vaihtuu lumettomaan joulukuuhun. Pimeyteen loimottavien mainostaulujen ja jouluvalojen hohteessa on hyvä olla läsnä niille synkemmillekin tunteille, ne voivat kertoa jotain mikä muuten hukkuu mediapauhun ja viihteen kohinaan. Jos ahdistaa ja surettaa, se on ihan ok – niin meitä muitakin. Huoli tulevasta ei sitä kuuntelemalla ehkä katoa mihinkään, mutta sen kautta saattaa hahmottua selkeämpi näkemys siitä, mihin suuntaan tulee edetä. ![]() Anton Schalin on Ilmastovanhemmat ry.n jäsen, tuore isä ja ammatiltaan tutkija. Hän harrastaa lukemista ja kuntoilua kun ehtii.
0 Comments
Leave a Reply. |
ILMASTOKANAVAIlmastokanavan blogissa: nostatusta kohti uusia tuulia, vierailijoita ja teemoja ilmastonmuutoksesta, aktivismista, taiteesta ja kaikesta siltä väliltä! |